1. Aluksi

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan oikeustosiseikkoja ja väittämistaakkaa koskevaa doktriinia erityisesti korkeimman oikeuden oikeuskäytännön valossa. Jaottelua väittämistaakan piiriin kuuluviin oikeustosiseikkoihin ja tuomioistuimen viran puolesta soveltamiin oikeussääntöihin on pidetty usein rajanvedon osalta ongelmattomana ja näin tyypillisissä tapauksissa yleensä onkin. Korkeimman oikeuden käytännössä on kuitenkin löydettävissä ratkaisuja, joissa rajan voidaan vähintään katsoa hämärtyvän, jollei kokonaisuudessaan katoavan.

Oikeustosiseikkoja ja väittämistaakkaa koskevat komplikaatiot ovat sinänsä havaittavissa tarkasteltaessa ratkaisuja suhteellisen teoreettisella tasolla. Kuten jäljempänä ilmenee, erottelun eksaktilla paikantumisella yksittäisessä asiassa voi kuitenkin olla varsin merkittäviä konkreettisia seurauksia annettavan ratkaisun suhteen. Toisin sanoen tuomioistuimen ratkaisu voi joissain tapauksissa perustua yksinomaan siihen, millaisen sisällön oikeustosiseikan käsitteelle ja siten väittämistaakalle tuomioistuin kussakin yksittäisessä asiassa antaa. Asian luonteesta johtuen tarkastelu kohdistuu puhtaasti dispositiivisissa riita-asioissa annettuihin ratkaisuihin.

2. Oikeustosiseikkoja koskevan doktriinin säädännäinen perusta

Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin väittämistaakkaa koskevan säännöksen mukaan

Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut.

Väittämistaakan piirissä oleviin uusiin seikkoihin vetoaminen on pääsääntöisesti rajattu edelleen asian valmisteluvaiheeseen. Pääkäsittelyä koskevasta prekluusiosta säädetään lain 6 luvun 9 §:ssä, jonka mukaan

Asianosainen ei saa asiassa, jossa sovinto on sallittu, pääkäsittelyssä vedota sellaiseen seikkaan, johon hän ei ole vedonnut valmistelussa, ellei asianosainen saata todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä.

Muutoksenhakua koskevasta prekluusiosta säädetään hovioikeuden osalta 25 luvun 17 §:ssä:

Valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

Korkeimman oikeuden osalta prekluusiosta säädetään edelleen 30 luvun 7 §:ssä:

Muutoksenhakija ei saa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

Se, mitä viime kädessä on pidettävä oikeustosiseikkojen tason ilmiönä, määrittyy siten siitä käsin

(i) millaisiin seikkoihin oikeudenkäynnissä on toisaalta vedottava, jotta ne voidaan asettaa ratkaisun perusteeksi, toisaalta

(ii) millaisten seikkojen asettaminen ratkaisun perusteeksi ilman osapuolen nimenomaista vetoamista muodostuu menettelyvirheeksi ja lopulta

(iii) millaisiin seikkoihin vetoamisen katsotaan ylipäätään kuuluvan prekluusiosäännöstön alaisuuteen.

3. Oikeustosiseikkoja koskeva doktriini oikeuskäytännön valossa

Kuten todettua, väittämistaakka ja prekluusiosäännöstön soveltaminen eivät lähtökohtaisesti koske tosiseikkojen oikeudellista luonnehdintaa. Täysin yksiselitteisissä tapauksissa erottelu ei sinänsä aiheutakaan juuri ongelmia. Vaihtoehtoiseen säännökseen vetoaminen, joka johtaa vaadittuun ja identtiseen seuraukseen samalla tosiseikastolla, ei kuulu väittämistaakan piiriin.

Tämä täysin vakiintunut pääsääntö ei kuitenkaan sellaisenaan juurikaan kerro siitä, missä kohdin tarkalleen ottaen siirrytään fysikaalisen maailman seikoista normatiivisen piiriin, miten selvärajainen jaottelu on tai onko erottelua varsinaisesti edes kaikissa tapauksissa mahdollista pitää yllä. Joka tapauksessa hedelmällistä on tarkastella aluksi ratkaisuja, joista ilmenee vakiintuneen tulkinnan mukainen kanta verraten yksinkertaisessa muodossa.

Ratkaisussa KKO 2009:89 oli kysymys kauppalain mukaisten kaupan kohteen virheestä johtuvien välillisten vahinkojen korvaamisesta ja välillisten vahinkojen korvattavuuden lisäedellytykseksi säädetystä myyjän huolimattomasta menettelystä:

4. Korkein oikeus toteaa, että kaupan ehtojen mukaan Componentan päävelvoitteena on ollut määrätynlaisten pyörien toimittaminen. Kun VR on siis käräjäoikeudessa vedonnut siihen, että pyörät ovat olleet virheellisiä ja että virheet ovat johtuneet virheellisestä ja puutteellisin tiedoin toteutetusta valmistuksesta, se tarkoittaa, että VR on väittänyt Componentan menetelleen velvoitettaan täyttäessään virheellisesti eli moitittavasti tai huolimattomasti, vaikka se ei ole käyttänyt nimenomaisesti sanaa "huolimattomasti". Tällä perusteella Korkein oikeus katsoo VR:n käräjäoikeudessa kanteensa perusteena vedonneen paitsi kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitettuun erityiseen sitoumukseen myös samassa lainkohdassa tarkoitettuun myyjän huolimattomuuteen.

Toisin sanoen ratkaisussa huolimattomuus ei itsessään ollut oikeustosiseikka, vaan oikeustosiseikkoja olivat huolimattomuutta konstituoivat tavarantoimittajan konkreettiset toimet.

Verrattain tuoreessa Helsingin hovioikeuden 24.6.2025 antamassa ratkaisussa asiassa S 23/915 on todettu vastaavasti velan vanhentumisen osalta seuraavaa:

Velan vanhentumisesta annetun lain 18 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen otetaan tutkittavaksi tuomioistuimessa tai muussa viranomaismenettelyssä vain asianosaisen väitteen perusteella. Lain esitöiden mukaan vanhentumisen väitteenvaraisuuden keskeisin merkitys on siinä, että velallisen tulee väittää, että velka on vanhentunut (HE 187/2002 vp, s. 70). Hovioikeus toteaa, että käsiteltävässä asiassa ei ole riitaa siitä, että Verohallinto on tällaisen väitteen käräjäoikeudessa esittänyt. Velan vanhentumisessa kysymys on kuitenkin normatiivisesta asiasta, eikä vanhentuminen itsessään ole oikeustosiseikka (ks. esim. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II, 2001, s. 340–341). Näin ollen väittämistaakan kohteena ovat vanhentumista merkitsevät konkreettiset historialliset faktat eli vastatosiseikkojen asemassa olevat oikeustosiseikat.

Toisin sanoen myöskään vanhentuminen ei sellaisenaan ole oikeustosiseikka. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2009:89, asiassa ei katsottu vedotun väittämistaakan kannalta riittävin vaikutuksin vanhentumisen kannalta relevantteihin seikkoihin, jotka käräjäoikeus oli asettanut ratkaisun perustaksi. Ratkaisua rasitti siten menettelyvirhe.

Eri säännösten tasolla on siten havaittavissa termejä, jotka ensi katsannossa vaikuttaisivat viittaavan oikeustosiseikkoihin. Lähemmässä tarkastelussa osoittautuu kuitenkin, että termit sisältävät normatiivisen komponentin, jonka johdosta termit viittaavat tietynlaisiin konkreettisista tapahtumista ja abstrakteista normeista erillisen tason ilmiöihin ja joita ei tarkastella väittämistaakan tai prekluusion näkökulmasta oikeustosiseikkoina.

Normien ja tosiseikkojen välistä erottelua voidaan yksinkertaistaen kuvata syllogistisen päättelyn avulla. Velan vanhentumista esimerkkinä käyttäen päättely etenee seuraavasti:

(i) lain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu (normi),

(ii) lain 5 §:n vanhentumisaika alkaa kulua eräpäivästä, jos se on velallista sitovasti ennalta määrätty (normi),

(iii) velan eräpäivä on ollut päivämäärä, joka on ollut yli 3 vuotta ennen kanteen tulemista vireille (oikeustosiseikka),

(iv) vanhentumista ei ole katkaistu (oikeustosiseikka), joten

(v) velka on vanhentunut (oikeudellinen seuraamus)

Vanhentumisessa ei toisin sanoen kyse ole aivan abstraktista normista, mutta ei toisaalta myöskään konkreettisesta faktasta. Tarkalleen ottaen vanhentumisessa voidaan katsoa olevan kysymys eri normien, potentiaalisten oikeustosiseikkojen ja niiden seuraamusten kokonaisuuden muodostavasta instituutiosta tai käsitteestä.

Pertti Välimäki on prekluusiota korkeimmassa oikeudessa käsittelevässä kirjoituksessaan todennut 1950-luvun analyyttisestä siviilioikeustieteestä seuraavaa:

tutkimuksen esineenä on sääntö ja että jokaisesta säännöstä voidaan pelkistää oikeustosiseikka ja oikeusseuraamus eikä niiden väliin mahdu kolmatta eli käsitettä.[1]

Edellä selostetuissa ratkaisuissa onkin asiallisesti ottaen todettu, että instituutioilla tai käsitteillä ei ole itsenäistä merkitystä väittämistaakan kannalta. Tästä erillinen seikkansa on kuitenkin se, onko kanta täysin yleistettävissä. Toisin sanoen kysymys on siitä, voidaanko instituutiot tai käsitteet kaikissa tapauksissa ohittaa ja perustaa ratkaisu pelkkiin konkreettisiin faktoihin väittämistaakkaa silmällä pitäen.

Ratkaisussa KKO 2003:4 oli kysymys työntekijän irtisanomisesta individuaaliperusteella. Yhtiö oli hovioikeuskäsittelyssä täydentänyt kanteen kiistämisen perusteita vetoamalla lisäksi tuotannollis-taloudellisen irtisanomisperusteeseen täyttymiseen. Korkein oikeus lausui asiasta seuraavaa:

Yhtiö on kiistämisensä perusteena vedonnut käräjäoikeudessa edellä selostettuihin A:n laiminlyönteihin. Yhtiö on viitannut myös väitettyjen laiminlyöntien aiheuttamaan asiakkaan menetykseen, siitä aiheutuneeseen yhtiön maalaamon toiminnan tappiollisuuteen ja siihen, ettei A:ta voitu tämän vuoksi pitää enää työntekijänä. Nämä yhtiön mainitsemat seikat voivat sinänsä liittyä myös taloudelliseen ja tuotannolliseen irtisanomisperusteeseen. Asiayhteydestä ja tavasta, jolla mainitut seikat on tuotu esiin, on kuitenkin pääteltävissä, että niillä on pikemmin haluttu korostaa väitettyjen laiminlyöntien vakavuutta kuin asettaa ne välittömästi irtisanomisenperusteeksi. Siihen, ettei yhtiö ole tarkoittanut vedota tuotannolliseen ja taloudelliseen irtisanomisperusteeseen, viittaa lisäksi se, ettei yhtiö ole tuonut esiin muita työsopimuslain 37 a §:n (723/1988) mukaan irtisanomisen edellytyksenä olevia seikkoja, kuten mahdollisuutta sijoittaa A uudelleen tai kouluttaa hänet uusiin tehtäviin. Yhtiö on luonnehtinut irtisanomisperusteita oikeudellisesti viittaamalla vain työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa (723/1988) tarkoitetun erityisen painavan syyn olemassaoloon.

[…]

Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiö ole käräjäoikeudessa vedonnut toiminnan tappiollisuuteen taloudellisena ja tuotannollisena irtisanomisperusteena. Koska yhtiö ei ole saattanut todennäköiseksi, ettei se olisi voinut tähän vedota jo käräjäoikeudessa tai että sillä olisi ollut pätevä aihe olla tekemättä niin, yhtiöllä ei ole ollut oikeutta vedota tähän seikkaan myöskään hovioikeudessa.

Asiassa oli käräjäoikeuden käsittelyssä vedottu siihen, että yhtiön tammi-elokuun liikevaihto oli irtisanomisvuonna laskenut 250.000 markkaan verrattuna vuoden 1997 liikevaihtoon 1.800.000 markkaa eli liikevaihto oli vuositasolle suhteutettuna laskenut alle viidesosaan. Lisäksi yhtiö oli vedonnut siihen, että yhtiön työntekijät oli lomautettu. Voidaan siten todeta, että tuotannollis-taloudellisen irtisanomisen perusteet verraten todennäköisesti olivat käsillä ja perusteiden käsillä olemiseen oli myös vedottu. Korkein oikeus ei pitänyt seikkoihin vetoamista kuitenkaan väittämistaakan kannalta riittävänä, jolloin seikkoihin vetoaminen vasta hovioikeudessa oli prekludoitunut. Huomionarvoista on edelleen se, että korkein oikeus päätteli, ettei seikkoihin ollut vedottu väittämistaakan kannalta riittävällä tavalla siitä, ettei asiassa ollut vedottu toisiin oikeustosiseikkoihin, jotka olivat liitännäissuhteessa tuotannollis-taloudellisen irtisanomisperusteen olemiseen käsillä, kuten uudelleensijoitus- ja koulutusvelvollisuuteen.

Mainitusta ratkaisusta voidaan siten todeta, että väittämistaakka ei ainakaan kaikissa tapauksissa kohdistu puhtaisiin fyysisen maailman tosiseikkoihin, vaan niihin liittyy ainakin joissain tapauksissa tietty luonnehdinta tosiseikkojen juridisesta relevanssista. Ratkaisussa KKO 2003:4 korkeimman oikeuden kannan mukaan vetoaminen tuotannollis-taloudelliseen irtisanomisperusteeseen hovioikeudessa oli katsottava kielletyksi lisäksi sen johdosta, ettei kantaja ollut vedonnut kokonaisen oikeudellisen instituution, tuotannollis-taloudellisen irtisanomisperusteen käsillä olemisen kannalta olennaisiin muihin seikkoihin.

Pertti Välimäki onkin todennut oikeustosiseikkojen määrittymisestä yksittäisen asian käsittelyn yhteydessä seuraavaa:

Oikeusjutussa tapausfaktat saavat merkityksen vain yhteydessä materiaalisen oikeuden normeihin. Sekä niiden valikoituminen että paino arvo perustuvat materiaaliseen oikeuteen. Tässä mielessä oikeustosiseikat ovat institutionaalisia tosiseikkoja. Tästä seuraa myös se, että elävässä oikeuselämässä vetoamisessa on paljon täsmällisempää ja informatiivisempaa puhua myös juridisin käsittein eikä pelkistä konkreettisista tapahtumista. Tästä ei ole pitkää matkaa vaatimukseen, että väittämistaakan pitäisi ulottua jossakin määrin myös oikeudelliseen argumentointiin, nimittäin kun kysymys on oikeudellisesta luokittelusta, siis esimerkiksi siitä, perustuuko korvausvaatimus sopimusvastuuseen vai sopimuksen ulkoiseen vahingonkorvausvastuuseen.[2]

Ratkaisussa KKO 2003:4 riittävää ei ollut vedota seikkoihin, jotka sinänsä saattoivat muodostua tuotannollis-taloudelliseksi irtisanomisperusteeksi eikä se, että asiassa oli nimenomaisesti väitetty, että normiston näkökulmasta irtisanomiselle oli riittävät perusteet, vaan väittämistaakka tosiasiallisesti oli kohdistunut tosiseikkojen kytkemiseen työsopimuslain järjestelmän institutionaalis-käsitteelliseen kontekstiin. Voidaan todeta, että ratkaisussa KKO 2003:4 edellytettiin huomattavasti pidemmälle menevää vetoamista, kuin mihin Välimäkikään kirjoituksessaan edes hypoteettisesti viittaa.

Tässä kohdin on sinänsä huomioitava muun muassa ratkaisusta KKO 2006:54 ilmenevä oikeusohje, jonka mukaan

2. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin (165/1998) mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Lainkohdassa tarkoitetaan "seikalla" vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli oikeustosiseikkaa. Oikeustosiseikkaan vetoamisella taas tarkoitetaan sitä, että se asianosainen, joka tahtoo siihen nojautua, tuo sen esiin nimenomaan tarkoituksin saada sanottu seikka ratkaisun perusteeksi.

Voitaisiin sinänsä ajatella, että ratkaisussa KKO 2003:4 vastaaja ei ollut vedonnut tuotannollis-taloudellisen irtisanomisperusteen täyttymiseen sillä tavoin nimenomaisesti, että tuomioistuin olisi ollut oikeutettu arvioimaan väittämistaakan täytetyksi.

Voidaan kuitenkin todeta, että määritelmä ei varsinaisesti tuota erityistä selvyyttä asiaan. Se, että vetoamiselta edellytetään nimenomaisuutta, merkitsee ainoastaan sitä, että itse vetoamisen sijaan on pystyttävä määrittämään, mitä nimenomainen vetoaminen tarkalleen ottaen merkitsee. Tällöin kysymys on yhtä lailla siitä edellyttääkö nimenomainen vetoaminen tosiseikkojen kytkemistä institutionaalis-käsitteelliseen kontekstiin vai eikö näin ole. Toisin sanoen epäselvyys muodostuu tällöin ainoastaan toisen kertaluokan ongelmaksi, eikä tosiasiassa lainkaan ratkea.

Tässä vaiheessa voidaan todeta, että ratkaisussa KKO 2009:89 edellytettiin vetoamista ainoastaan konkreettisiin huolimattomuutta konstituoiviin seikkoihin. Helsingin hovioikeuden ratkaisussa asiassa S 23/915 riittävää ei ollut vetoaminen pelkästään vanhentumiseen edellä kuvatun kaltaisena instituutiona. Toisaalta ratkaisussa KKO 2003:4 riittävää ei ollut vetoaminen pelkästään konkreettisiin seikkoihin, joiden johdosta institutionaalisen työsopimuslain kokonaisuudesta määrittyvän käsitteen tuotannollis-taloudellinen irtisanomisperuste voitiin katsoa soveltuvan asiaan, vaan asiassa edellytettiin vetoamista nimenomaan kyseiseen instituutioon.

Voidaankin perustellusti kysyä,

(i) onko väittämistaakan osalta riittävää vedota puhtaasti konkreettisiin seikkoihin,

(ii) vai sisältääkö väittämistaakka todella myös mainitun käsitteellisen komponentin vai

(iii) voidaanko asiasta ylipäätään antaa mitään yleistettävissä olevaa sääntöä väittämistaakan sisällöstä.

Voitaneen sanoa, ettei edellä selostettujen ratkaisujen perusteella voida todeta ratkaisujen ristiriitaisuuden johdosta ainakaan sitä, että joko vaihtoehto (i) tai (ii) olisi korrekti tapa asian hahmottamiseen. Sen sijaan vaihtoehdon (iii) väittämistaakan kontekstisidonnaisuuden aste voi vaihdella suhteellisen merkittävässäkin määrin eri hahmotustapojen välillä.

Helsingin hovioikeuden ratkaisussa asiassa S 23/915 todettiinkin seuraavaa:

Se, mitkä seikat kulloinkin ovat oikeustosiseikan asemassa, päätellään sovellettavan normin tunnusmerkistöstä käsin. (s. 5)

Voitaneen todeta, että lausuma sivuhuomautuksen luonteinen, eikä sitä erityisen suurella todennäköisyydellä ole tarkoitettu yleistettäväksi teoreettiseksi kannanotoksi. Perustelulausuma on kuitenkin käsiteltävän asian kannalta valaiseva.

Kannanotossa, sikäli kuin se otettaisiin yleisenä tulkintasääntönä huomioon, ei olla nimittäin erityisen kaukana näkökulmasta, jossa oikeustosiseikkojen ja normien välinen rajanveto on liukuva ja jopa riippuvainen kulloinkin käsiteltävän tapauksen erityispiirteistä.

Toisin sanoen väittämistaakan ja prekluusion rajat määrittyisivät lopulta jokaisessa tuomioistuinratkaisussa erikseen ja uudelleen ottaen huomioon, että korkeimman oikeuden on käytännössään mahdotonta antaa erillisiä ratkaisuja jokaisesta potentiaalisesta tilanteesta, jossa joko edellytetään institutionaalis-käsitteelliseen kontekstiin vetoamista tai tällaista vetoamista vaihtoehtoisesti ei edellytetä, tai sitä, mihin normien ja tosiseikkojen välinen rajanveto tarkalleen ottaen yksittäisessä tilanteessa asettuu.

Edellä lausuttua voidaan loppupäätelmänä pitää systemaattisesta näkökulmasta varsin epätyydyttävänä. Toisaalta asian merkitys käytännön oikeuselämälle saattaa olla suhteellisen vähäinen. Ajamalla asiaa huolellisesti ja puhtaiden oikeustosiseikkojen esittämisen sijaan juridiseen viitekehykseen ankkuroiden voidaan tyypillisissä tilanteissa välttää väittämistaakan käsitteellisestä epäselvyydestä mahdollisesti johtuvat oikeudenmenetysten riskit. Luonnollisesti myös oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 21 §:n mukaisella tuomioistuimen materiaalisella prosessinjohdolla on asiassa huomattava merkitys:

Tuomioistuimen on valmistelussa huolehdittava 19 §:ssä säädettyjen tavoitteiden toteutumisesta ja siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota.

Jos asianosaisen kirjallinen tai suullinen lausuma on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimen on tehtävä hänelle asian selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset.

Toisaalta, mikäli väittämistaakan ja siten oikeustosiseikkojen itsensä käsitteitä voidaan pitää näin epäselvinä, ei myöskään liene syytä vähätellä epäselvyyden mahdollisesti tuottamaa ennakoimattomuutta oikeusprosesseihin erityisesti huomioiden se, että eri oikeusasteet voivat päätyä samassakin asiassa toisiinsa nähden varsin erilaisiin ratkaisuihin.

Edelleen asiassa on huomioitava se, että mikäli väittämistaakan ja oikeustosiseikkojen voidaan todella katsoa olevan käsitteellisesti riittävän epäselviä ja tapauskohtaisesti määrittyviä, ei asiamies kaikella huolellisuudellakaan toimien voi välttämättä kaikissa tapauksissa ennakoida tuomioistuimen niille kussakin yksittäistapauksessa antamaa sisältöä.

Juhamatti Rainekari
Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja, varatuomari

Helsinki

[1] Välimäki, Pertti: Prekluusiosta korkeimmassa oikeudessa. Oikeustiede - Jurisprudentia XLIX:2016 s. 289–356. s. 310.

[2] Välimäki, Pertti: Prekluusiosta korkeimmassa oikeudessa. Oikeustiede - Jurisprudentia XLIX:2016 s. 289–356. s. 309.